Aamu tuli aivan liian aikaisin.
Ulkona maailma vasta harkitsee heräämistä, mutta täällä ollaan jo hereillä. Ei siksi, että olisi erityisen virkeä olo, vaan koska uni päätti ilmeisesti lopettaa työvuoronsa etuajassa.
Kahvi tuntuu tässä tilanteessa enemmän välttämättömyydeltä kuin nautintoaineelta.
Rinkkaa ei ole vieläkään pakattu.
Tai onhan se tavallaan. Tärkeimmät eli makuupussi, makuualusta ja päivittäiset ruoat ovat jo rinkassa. Kaikki muu on sen ympärillä. Hyvin järjestelmällisesti, tietenkin. Ainakin jos järjestelmällisyydeksi lasketaan se, että tavarat ovat suurin piirtein samassa huoneessa.
Susa puolestaan hoitaa oman osuutensa retkivalmisteluista esimerkillisellä tunnollisuudella.
Se tarkkailee herkeämättä makupalojen suuntaan. Vahtii niitä kuin… no, vahti. Ilmeisesti on olemassa vakava vaara, että makupalat saattaisivat karata omille teilleen, ellei joku pitäisi niitä jatkuvan valvonnan alaisena.
Susa ei ota tällaisia riskejä.
Lokakuun aamuissa on kuitenkin jotakin hienoa. Ilma on viileä, valo saapuu hitaasti ja luonto saa hetken olla rauhassa ennen päivän kiireitä.
Ehkä liian aikaisessakin aamussa on puolensa. Saa ainakin enemmän aikaa pakata rinkkaa.
Tai katsella sitä.
Susa on jo valmis lähtöön. Makupalojen osalta ainakin.